Karjalankannaksella

Kannaksen Armeijan joukkojen toiminnasta

---

Lainaus samannimisestä artikkelista kirjassa Talvisodan historia, Osa 2

Sotatoimien päättyessä taistelivat Kannaksen Armeijan joukot noin 180 km:n pituiseksi venyneellä rintamalla. Neuvostojoukkojen ylivoima oli kasvanut koko helmi-maaliskuun ajan niin, että se rauhan saapuessa oli elävän voiman osalta 3-4 kertainen. Ratkaisevaksi taistelujen kululle oli kuitenkin muodostunut neuvostoliittolaisten tykistön, hyökkäysvaunujen ja ilmavoimien muodostaman tulen ylivoima. Niin kauan kuin pääaseman taisteluissa voitiin tukeutua edes harvoihin kantalinnoitettuihin pesäkkeisiin, pystyttiin hyökkäykset torjumaan.

Helmikuun kymmenen ensimmäisen päivän aikana neuvostojoukkojen tulivalmistelu tuhosi nämä linnoitteet Summan ja Lähteen välisellä alueella ja seurauksena oli pääaseman puolustuksen murtuminen. Osittain jopa kokonaan linnoittamaton taka-asema ei tarjonnut Kannaksen Armeijan joukoille alun alkaenkaan riittävää suojaa hyökkääjän tulelta, jota vastaan saattoivat toimia vain ammuspulaa poteva tykistö, vähäiset ilmavoimat sekä panssarin- ja ilmatorjuntaosastot.

Tuloksena olikin ollut taka-aseman nopea menetys Häränpäänniemen ja Viipurin välillä, Talin alueella sekä Vuosalmella. Ylijohdolta puuttuivat reservit näiden murtumien paikkaamiseen, joten jo suunniteltu vetäytyminen uusiin taempiin asemiin olisi pian ollut edessä. Käynnissä olleiden rauhantunnustelujen takia ei Ylipäällikkö kuitenkaan tehnyt päätöstä tämän vetäytymisen aloittamisesta, sillä alkavan vetäytymisen voitiin katsoa vaikeuttavan neuvottelijoiden asemaa.

Raskaimman taakan Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa kantoi jalkaväki. Jalkaväen joukkoyksiköitä — pataljoonia — kuului Kannaksen Armeijaan sodan syttyessä 72 ja sodan lopussa 114 (rannikkojoukoista muodostettujen tilapäisluonteisten yksiköiden lisäksi). Helmikuun suurhyökkäyksen alettua oli vain harvalla yksiköllä tilaisuus lepoon ja jatkuva olo etulinjassa kulutti joukkoja sekä ruumiillisesti että henkisesti. Kun pataljoonat olivat sodan alussa 700-800 miehen vahvuisia, esiintyi maaliskuussa taistelukentällä joukkoyksiköitä, joiden vahvuus oli enää 250-300 miestä.

Taistelujen johtamisen kannalta tuotti suuria vaikeuksia — puutteellisen viestivälineistön lisäksi — johtoportaiden, esikuntien vähyys. Tästä oli seurauksena runsas tilapäisten osastojen ja ryhmien muodostaminen, jolloin ao. komentajalla ei ollut käytettävissään riittävästi apulaisia tehokkaaseen johtamiseen.

Kenttätykistön osuus jalkaväen taistelun tukemisessa ja hyökkäysten torjunnassa jäi olosuhteiden pakosta vähäiseksi. Syynä oli sekä tykistöyksiköiden vähyys että ennen kaikkea kova ammuspula, joka pakotti säännöstelemään tulitehtäviä taistelujen ratkaisuvaiheissakin. Patteristoja oli Karjalan kannaksella sodan syttyessä 24 ja sodan päättyessä 32. Jalkaväen yksiköiden lukumäärän lisääntyessä ja rintamalinjan pituuden kasvaessa tämä merkitsi käytännössä tulituen heikkenemistä: pääasemassa oli kullakin patteristolla tuettavanaan keskimäärin kolme jalkaväkipataljoonaa, taka-asemassa jo neljä. Suuri puute oli nimenomaan ylijohdon tykistöyksiköiden vähälukuisuus, joten armeijakuntien ja Kan.A:n tykistöjohdolla ei ollut mahdollisuuksia keskittää tehokkaasti tuliyksiköitä ratkaisukohtiin.

Rannikkotykistön meriammunnat rajoittuivat joulukuuhun, jolloin pystyttiin vihollisen vilkkaasta ilmatoiminnasta huolimatta torjumaan kaikki sen alusten tiedusteluyritykset. Maarintaman taistelujen tukemisessa rannikkotykistön tuli muodosti varsinkin Taipaleen alueella, mutta myös Viipurinlahden rannikolla, varsin merkittävän voimanlisän, Vilaniemen ja Häränpäänniemen taisteluiden aikana tosiasiassa ainoan tehokkaan tulituen vaikeassa asemassa taisteleville joukoille. Sitä vastoin ilmeni Viipurinlahden länsirannan sotatoimien aikana, että heikosti varustetut rannikkojoukot eivät koulutuksensa puolesta olleet valmiit rintamataisteluihin eikä niiden johto aina hallinnut tilanteita taisteltaessa jalkaväen tapaan rannikon puolustamiseksi. Nämä tekijät aiheuttivat rannikkojoukoille suuria tappioita ja alensivat niiden käyttöarvoa taistelukentällä.

Talvisodan syttyessä oli Kannaksella pioneerijoukkoja II AKE:n johdossa neljä ja III AKE:n johdossa kaksi pioneerikomppaniaa, minkä lisäksi kuului kuhunkin divisioonaan kaksi pioneerikomppaniaa. Divisioonien yksiköitä ryhdyttiin kuitenkin sodan kestäessä kokoamaan pioneeripataljooniksi, jotka numeroitiin yhtymän numeron mukaan. Sodan aikana kohosi Kannaksella toimineiden proneerikomppanioiden lukumäärä 19:stä 30:een sinne siirrettyjen uusien yhtymien sekä päämajan armeijakunnille alistamien pioneeriyksiköiden ansiosta.

Pioneeriyksiköiden päätehtävinä olivat hävittämiset, miinoittamiset ja esteiden rakentamiset sekä panssarintorjunta kasapanoksia, polttopulloja ja muita tilapäisvälineitä käyttäen. Hävitystöitä suoritettiin erittäin laajassa mitassa sekä suojajoukkovaiheessa että pääasemasta irtautumisen jälkeen ja kohteina olivat maantie- ja rautatiesillat, kiskot ja vaihteet, vesitornit, kivirakennukset, tiekapeikot jne. Miinoittamista haittasi materiaalin puute, sillä nimenomaan panssarimiinoja oli käytettävissä varsin vähän. Tämän takia jouduttiin turvautumaan tilapäisiin ja taistelukentällä kehitettyihin miinoihin.

Puolustusvaiheissa miinoitettiin etumaasto ja sinne jääneet rakennukset sekä taisteluasemat ja materiaalin sallimissa puitteissa myös tärkeimpien teiden suunnat selustassa. Vetäytymisvaiheissa pyrittiin vihollisen liikkeitä rajoittamaan murrosteilla, joita tehostettiin miinoilla. Estetyöt muodostivat nimenomaan väli- ja taka-asemassa tärkeän osan pioneeriyksiköiden töistä. Sellaisina käytettiin mm. kaivantoja, hirsi- ja vaijeriesteitä sekä railoja järvissä ja joissa. Myös jalkaväen avustaminen linnoittamisessa ennalta varustamattomissa asemissa kuului pioneeriyksiköiden tehtäviin. Lisäksi jouduttiin selustassa rakentamaan, korjaamaan ja kunnossapitämään tiestöä.

Kannaksen Armeijan viestijoukkoina oli sodan syttyessä armeijan, armeijakuntien ja divisioonien esikuntien käytössä viestikomppania ja linjarakennuskomppania. Pian sodan syttymisen jälkeen ryhdyttiin komppanioita kokoamaan viestipataljooniksi, mutta kaikkien yhtymien osalta tätä toimenpidettä ei ennätetty suorittaa loppuun talvisodan aikana.

Kannaksen joukkojen viestitoimintaa vaikeutti neuvostojoukkojen runsas tykistö ja voimakas lentoase, joiden tuli usein lamautti yhteydet. Puhelimesta muodostui tärkein viestiväline ja puhelinlinjojen — niin kantaverkon kuin rakennettujen kenttäyhteyksienkin — kunnossapitämisestä viestijoukkojen vaativin tehtävä. Radiokalusto oli koko sodan ajan täysin riittämätön ja asemien toimintavarmuus sitä paitsi sangen heikko. Puhelinyhteyden katkettua turvautuivatkin jalkaväkijohtajat useimmiten lähetteihin, vaikka radio olisikin ollut käytettävissä. Ylösrakennetut kenttäjohtimet eivät pysyneet kunnossa, vaan oli käytettävä suoraan hangelle rakennettuja linjoja. Sodan loppuvaiheessa saatiin jonkin verran puheradioita käyttöön, mutta niillä ei ehtinyt olla merkittävää vaikutusta taistelujen johtamisessa.

Puhelut ja puhelinsanomat peitettiin yleensä täysin tyydyttävästi, joskin peitesanoja vaihdettiin melko harvoin. Radioliikenteen vaatimat salaamistoimenpiteet suoritettiin riittävästi, mutta yksinkertaisetkin salakirjoitusmenetelmät tekivät liikenteen hitaaksi. Huomattavan lisätyön aiheutti yhtymien viestitoiminnalle se, että tykistön viestitoiminta oli läheisesti kytkeytynyt divisioonan viestielinten toimintaan.

Kannaksen armeijakuntien kokonaistappiot sodan aikana on esitetty oheisessa taulukossa.

Rannikkoryhmälle alistettujen, aikaisemmin II AK:aan tai I AK:aan kuuluneiden joukkojen tappiot sisältyvät taulukossa ko. armeijakunnan tappioihin. Rannikkoryhmälle ja Haminan Ryhmälle alistettujen erillisten joukkojen tappiot on voitu määrittää vain pääpiirtein ja tällöin on voitu arvioida niiden olleen kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina noin 2 900 miestä. Näin ollen muodostuivat suomalaisten tappiot talvisodassa Karjalan kannaksen sotatoimien aikana yhteensä noin 42 000 mieheksi. Tämä on 62 % puolustusvoimien talvisodan aikaisista kokonaistappioista.