Karjalan kannaksen linnoituksen suunnittelu alkoi heti Suomen itsenäistyttyä. Rannikkotykistön linnoitustyöt olivat täydessä vauhdissa jo syksyllä 1919 Viipurinlahdella ja Laatokalla. Maapuolustuksen linnoittamistyöt etenivät Kannaksella jaksoittain vuosina 1920-1924, 1932-1934 ja 1936-1938. Linnoituslaitteiden suunnittelussa oli vaikeuksia, koska asetekniikan kehityksen mukana kasvaneet vaatimukset ja myönnetyt määrärahat eivät olleet oikeassa suhteessa. Myös pääpuolustusaseman linjaus eli jonkin verran suunnittelijan vaihtuessa.
Kansanvälisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun lopulla heräsi Akateemisessa Karjala Seurassa ajatus vapaaehtoisten linnoitustöiden käynnistämiseksi. Puolustusministeri Juho Niukkasen asettaman työryhmän esityksestä järjestelytyö annettiin suojeluskuntajärjestön hoidettavaksi. Linnoittamistyöt alkoivat 4. 6.1939 ja keskeytettiin YH:n takia 10.10.1939, mutta jatkuivat sitten kuitenkin supistetussa kokoon panossa ja sulautuivat lopulta päämajan linnoitusorganisaatioon.
Vapaaehtoisesta linnoittamistyöstä tuli kansanliike. Miehiä ilmoittautui kaikista kansalaispiireistä ja runsaasti suojeluskuntaväen ulkopuolelta. Kaikkia halukkaita ei edes voitu sijoittaa töihin. Lähes 70 000 miestä ja 2 500 muonituslottaa antoivat viikon työpanoksen linnoittamisen hyväksi. Vapaaehtoinen työvoima sijoitettiin hyökkäysvaunuesteiden rakentamiseen.
Suojajoukkojen ja kenttäarmeijan päätehtävänä YH:n aikana oli koulutuksen ohella taisteluasemien kunnostus. Kenttätöistä annetut käskyt sisälsivät määräyksiä
hyökkäysvaunu- ja
piikkilankaesteiden täydentämisestä ja rakentamisesta,
havumajojen ja
sirpaleenkestävien korsujen rakentamisesta sekä
piikkilankaesteiden ja
puolustusasemien tiedustelusta ja suunnittelusta.
Taisteluasemien rakentamista vaikeutti
kenttälinnoittautumiskoulutuksen ja -ohjeiden sekä työvälineiden puute.
Tarmokkaan ohjauksen ja miesten omatoimisuuden avulla työt alkoivat kuitenkin
sujua. Taisteluasemien rungon muodostivat puulla vahvistetut konekivääri- ja
pikakivääripesäkkeet. Ampuma- ja yhdyshautojen rakentaminen jätettiin
viimeiseksi, minkä takia ne olivat usein kesken sodan alkaessa.
YH:n alettua järjestettiin päämajan johtama linnoitustoiminta uudelleen Linnoitussuunnittelutoimiston ja Linnoitusrakennustoimiston pohjalle. Linnoitusrakennustoimiston päätehtävänä oli rakentaa betoni-, korsu-ja patotyöt pääpuolustuslinjalla Karjalan kannaksella. Sodan puhjettua työt laajenivat selustaan aina linjalle Virolahti – Luumäki. YH:n ja sittemmin sodan takia kunnollisen työvoiman saanti niin työnjohtoon kuin työ suorittamiseenkin tuotti suuria vaikeuksia. Pulaa oli myös betoniteräksestä ja kuljetusvälineistä
Viivytysasemaan kuului yleensä kaivanto
hyökkäysvaunuesteenä, piikkilankaeste sekä yksinkertainen linja asepesäkkeitä.
Päävastarinta-asemien linnoittamisessa päästiin huomattavasti pidemmälle
ryhmittyneiden joukkojen määrän ansiosta. Kenttälinnoituslaitteiden määrä oli
suurempi ja tukena oli usein betoniset asepesäkkeet.
Sodan sytyttyä linnoitusten rakentaminen ja
korjaaminen jatkui pääpuolustusasemassa ja selustassa. Kartat-välilehdellä on
kuvat kestolinnoitettujen korsujen sijainnista syksyllä 1939 sekä
linnoitustilanne talvisodan aikana koko Kannaksella. Viimeksi mainittuun
karttaan tulee III/3.Pr sijainti punaisella tapahtumien edetessä YH:n ja sodan
aikana.
Kannaksen linnoittaminen
11/03/2019
Tapahtumien kulku
Kommentit pois päältä artikkelissa Kannaksen linnoittaminen
heikkisakari.heikkila
Karjalan kannaksen linnoituksen suunnittelu alkoi heti Suomen itsenäistyttyä. Rannikkotykistön linnoitustyöt olivat täydessä vauhdissa jo syksyllä 1919 Viipurinlahdella ja Laatokalla. Maapuolustuksen linnoittamistyöt etenivät Kannaksella jaksoittain vuosina 1920-1924, 1932-1934 ja 1936-1938. Linnoituslaitteiden suunnittelussa oli vaikeuksia, koska asetekniikan kehityksen mukana kasvaneet vaatimukset ja myönnetyt määrärahat eivät olleet oikeassa suhteessa. Myös pääpuolustusaseman linjaus eli jonkin verran suunnittelijan vaihtuessa.
Kansanvälisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun lopulla heräsi Akateemisessa Karjala Seurassa ajatus vapaaehtoisten linnoitustöiden käynnistämiseksi. Puolustusministeri Juho Niukkasen asettaman työryhmän esityksestä järjestelytyö annettiin suojeluskuntajärjestön hoidettavaksi. Linnoittamistyöt alkoivat 4. 6.1939 ja keskeytettiin YH:n takia 10.10.1939, mutta jatkuivat sitten kuitenkin supistetussa kokoon panossa ja sulautuivat lopulta päämajan linnoitusorganisaatioon.
Vapaaehtoisesta linnoittamistyöstä tuli kansanliike. Miehiä ilmoittautui kaikista kansalaispiireistä ja runsaasti suojeluskuntaväen ulkopuolelta. Kaikkia halukkaita ei edes voitu sijoittaa töihin. Lähes 70 000 miestä ja 2 500 muonituslottaa antoivat viikon työpanoksen linnoittamisen hyväksi. Vapaaehtoinen työvoima sijoitettiin hyökkäysvaunuesteiden rakentamiseen.
Suojajoukkojen ja kenttäarmeijan päätehtävänä YH:n aikana oli koulutuksen ohella taisteluasemien kunnostus. Kenttätöistä annetut käskyt sisälsivät määräyksiä
Taisteluasemien rakentamista vaikeutti kenttälinnoittautumiskoulutuksen ja -ohjeiden sekä työvälineiden puute. Tarmokkaan ohjauksen ja miesten omatoimisuuden avulla työt alkoivat kuitenkin sujua. Taisteluasemien rungon muodostivat puulla vahvistetut konekivääri- ja pikakivääripesäkkeet. Ampuma- ja yhdyshautojen rakentaminen jätettiin viimeiseksi, minkä takia ne olivat usein kesken sodan alkaessa.
YH:n alettua järjestettiin päämajan johtama linnoitustoiminta uudelleen Linnoitussuunnittelutoimiston ja Linnoitusrakennustoimiston pohjalle. Linnoitusrakennustoimiston päätehtävänä oli rakentaa betoni-, korsu-ja patotyöt pääpuolustuslinjalla Karjalan kannaksella. Sodan puhjettua työt laajenivat selustaan aina linjalle Virolahti – Luumäki. YH:n ja sittemmin sodan takia kunnollisen työvoiman saanti niin työnjohtoon kuin työ suorittamiseenkin tuotti suuria vaikeuksia. Pulaa oli myös betoniteräksestä ja kuljetusvälineistä
Viivytysasemaan kuului yleensä kaivanto hyökkäysvaunuesteenä, piikkilankaeste sekä yksinkertainen linja asepesäkkeitä. Päävastarinta-asemien linnoittamisessa päästiin huomattavasti pidemmälle ryhmittyneiden joukkojen määrän ansiosta. Kenttälinnoituslaitteiden määrä oli suurempi ja tukena oli usein betoniset asepesäkkeet.
Sodan sytyttyä linnoitusten rakentaminen ja korjaaminen jatkui pääpuolustusasemassa ja selustassa. Kartat-välilehdellä on kuvat kestolinnoitettujen korsujen sijainnista syksyllä 1939 sekä linnoitustilanne talvisodan aikana koko Kannaksella. Viimeksi mainittuun karttaan tulee III/3.Pr sijainti punaisella tapahtumien edetessä YH:n ja sodan aikana.
Jaa tämä: